[!warning] okei eli nopea varoitus, tästä tulee synkkää. jos sulla ei oo kaikki ok tällä hetkellä, suosittelen skippaamaan tän ja palaamaan joskus toiste, ei mitään hätää bro. ja jos satut itse olemaan siellä kuopassa tätä lukiessasi, mee puhumaan jollekin oikealle ihmiselle, se oli se juttu mikä pelasti mut.
Eli... jatketaan siitä mihin jäin edellisessä blogissa
Kesä 2025 oli ehkä mun elämän PAJIN tähän mennessä, ngl. En halua mennä yksityiskohtiin tässä, mutta tldr; sinä kesänä kotimaassa oli konflikti Intian ja Pakistanin välillä, ja tapahtui kaikenlaista paskaa, jonka seurauksena menetin käytännössä kaiken omaisuuteni, siis olin täysin PA.
Ja ajoitus suorastaan vittuili mulle, istg, koska ✨ lukukausimaksu ✨ erääntyi noin parin kuukauden päästä, jotain 9k siitä plus vuokra plus se pieni inhimillinen haitta, että pitäisi syödäkin. Eikä siinä vielä tarpeeksi paskaa, vaan lisää tuli: oon maahanmuuttaja, joten jos en maksaisi, en vain reputtaisi lukukautta, vaan migri (eli Suomen maahanmuuttovirasto) heittää hyvästit ja potkii mut pihalle, eli koko se elämä, jonka olin rakentanut ykkösosassa – verkosto, hallituspaikka, kaikki – haihtuu heti sillä sekunnilla, kun en pysty taikomaan rahasummaa, jota mulla ei ole. (Vannon että tuun vielä avautumaan Suomesta ja maahanmuutosta ja muusta paskasta toisessa blogissa, uskokaa pois)
Joten tein ensin järkevän asian ja etsin töitä, mitä tahansa töitä, ja tarkoitan todellakin mitä tahansa, koska ammuin menemään yli 600 työhakemusta ja lopetin sitten vastausten odottelun ja aloin vain marssia sisään ovesta ravintoloihin, Burger Kingiin, raksatyömaille ja tehtaisiin. Olisin tiskannut, kantanut tiiliä tai tehnyt mitä tahansa josta saa palkkaa, mutta kukaan ei ottanut mua. Kuusisataa hakemusta ja tusina käyntiä paikan päällä, ja vastaus oli silti aina sama kaikuva ei.
Menin syöksykierteeseen. Hylkäyksiä kertyi kasaan ja jokin mussa meni rikki. Heilahtelin toivonkipinöistä suoraan takaisin ahdistukseen ja epätoivoon. Päivät puuroutuivat keskenään ja aloin tulla itsetuhoiseksi. Kävelin täällä Lahdessa hyppyrimäen tornin juurella, seisoin siellä ja kuvittelin hyppääväni sieltä alas. Selvitin jopa pari eutanasiaklinikkaa EU:ssa lentääkseni sinne päättämään päiväni.
Olin liian peloissani tehdäkseni sen, ja kirjoitan tätä, joten tottakai tiedät sen jo.
Ja kun hyppääminen ei toiminut, mun rikkinäiset aivot keksivät toisenlaisen ulospääsyn, koska ajattelin, että okei, jos aion joka tapauksessa tappaa itseni, miksen tekisi siitä merkityksellistä. Siihen aikaan Ukrainan konflikti oli huipussaan ja sinne otettiin kuka tahansa. Ajattelin itsekseni: "No, tiedän miten droonit toimii, joten ehkä siellä ois tsäänssi mennä insinööriksi".
Sain siis jotenkin yhteyden rekrytoijaan ja pääsin värväytymään 4th International Legioniin (mulla on värväyskutsu edelleen kehystettynä seinällä), ja mulla oli nimissäni noin 700 taalaa, mikä riitti melkein tasan varusteisiin, droonipakettiin, Puolan-lippuun ja bussilippuun Ukrainan rajalle. Joten aloin pakata ja tilailla kamaa. Mutta ennen sitä päätin ottaa yhteyttä muutamaan läheisimpään ystävääni ja mainitsin... aikeistani.
En oo koskaan nähnyt kenenkään olevan niin vitun vihainen mulle. Paras ystäväni ryntäsi luokseni ja puhui mut ympäri. Hän antoi mulle taas kerran toivoa. Lainasi vähän käteistä ja auttoi keksimään jotain ratkaisua.
Pysyin jotenkin pinnalla vielä vähän aikaa, ja samoihin aikoihin meillä oli LahtiES:n hallituksen kokous tulossa. LahtiES:n hallitus sai vihiä siitä, että olin uppoamassa, ja pidimme asiasta ihan kunnon täysimittaisen hallituksen kokouksen. Yksi vakavista vaihtoehdoista, joita luonnostelimme valkotaululle, oli se, että menisin paperilla naimisiin yhden hallituksemme jäsenen kanssa pitääkseni oleskelulupani – olisimme siis olleet homopari puhtaasti byrokraattisesti. Enkä rehellisesti sanottuna ole koskaan tuntenut oloani niin tuetuksi kuin katsoessani porukan tosissaan suunnittelevan maahanmuuttopetosta (tai meidän tavoittelemien apurahojen kaunistelua) pitääkseen mut maassa, me suunniteltiin koko kuvio. Rakastan heitä siitä aivan vilpittömästi.
Mulla oli samoihin aikoihin myös mahis Forward by LUTES -ohjelmaan ja jouduin luopumaan siitä, koska se tyyppi, joka sinne olisi ilmestynyt, ei ollut minkäänlaisessa kunnossa, ja se kirpaisee yhä vähän, mutta selviytyminen meni edelle. Sitten mun Amerikassa asuva setä astui kuvioon ja auttoi mua pääsemään alkuun freelancauksessa. Hän on hyvä ihminen, muuuutta hän on myös (ja sanon tämän rakkaudella) aivan sietämätön tyyppi tehdä töitä yhdessä, mutta molemmat asiat olivat totta yhtä aikaa ja molemmat pitivät mut leivässä. Sain kaavittua perheystävältä lainan lukukausimaksuun, ja freelancaus piti valot päällä viikosta toiseen.
Tässä on se osa, jota en vieläkään täysin ymmärrä itsessäni: olin edelleen itsetuhoinen, se ei vain kytkeytynyt pois sillä hetkellä kun ystävä otti kopin, mutta samaan aikaan kaiken sen alla oli aivan raivokas palo luoda jotain, jotain suurta, merkittävää, poikkeuksellista ja kiistatonta – ikään kuin ainoa tapa oikeuttaa mun tilan vieminen olisi rakentaa jotain, mikä ansaitsisi sen paikan.
Joten tein ainoan asian, missä on koskaan ollut mulle mitään järkeä: tein töitä, tyyliin 18 tuntia päivässä, pysähtyen käytännössä vain nukkumaan ja nukkuen välillä siellä saamarin toimistolla (rehellisesti sanottuna useamminkin kuin välillä), joka oli CrazyTown Lahti. Toni ja Sini siellä, kiitos, teillä ei ole aavistustakaan kuinka paljon merkitsi se, että oli jokin paikka minne mennä ja ihmisiä, jotka olivat iloisia siitä, että ilmestyin paikalle. Se mitä rakensin oli juttu nimeltä queryables (tästä lisää toisessa blogissa). Uskoin, että se oli tarpeeksi hyvä nostamaan rahoitusta ja muutettavaksi oikeaksi yritykseksi, ja olin valmis lyömään kaiken mitä mulla oli jäljellä – eli lähinnä vain työtunteja – sen puolesta vetoa, että olin oikeassa.
Ja osoittautui, että olin oikeassa, en vain ihan siinä muodossa kuin olin odottanut. Jazen Cordero, meidän entinen LahtiES:n puheenjohtaja ja mun ystävä (sanoinhan, muistattehan Jazenin), kuuli mitä olin rakentamassa ollessaan harjoittelussa Antler Helsinki -firmassa ja esitteli mut eteenpäin. Kävi ilmi, että Antlerin portfoliossa oli yritys nimeltä BotSpot, joka rakensi tismalleen samalla alalla kuin minä. Juttelin heidän kanssaan, ja he tykkäsivät musta ja siitä mitä olin rakentanut niin paljon, etteivät halunneet kilpailla sen kanssa, vaan he halusivat ostaa sen suoraan ja ottaa mut mukaan heidän Founding Engineeriksi, joten vastasin kyllä.
Ja se oli syyskuuta 2025, ensimmäinen kerta kesän jälkeen, kun maa mun jalkojen alla tuntui oikeasti vakaalta. Olin samoihin aikoihin vapaaehtoisena SLUSH:issa ja löysin itseni taas huoneista täynnä ihmisiä rakentamassa asioita – paitsi että tällä kertaa en esittänyt olevani kunnossa, vaan olin sitä oikeasti. Käyrä alkoi osoittaa takaisin ylöspäin, eikä se tällä kertaa ollut pohjustusta uudelle romahdukselle, vaan se meni vain... ylös.
Ja hei, tämän jälkeen on tapahtunut vielä vaikka mitä, tekoälyjutut ja muistijutut ja yritys jota rakennan nyt, mutta ne ovat muita postauksia varten. Tällä kirjoituksella oli yksi ainoa tehtävä: sanoa ääneen, että olin niin syvällä pohjalla kuin ihminen voi olla, niin lähellä reunaa että laskin kuluja yhdensuuntaiselle bussilipulle, ja olen edelleen täällä ja rakennan edelleen. Eikä siksi, että olisin joku vahva ja sitkeä badass, vaan siksi, että kourallinen ihmisiä – paras ystäväni, hallitus joka kirjaimellisesti juoni mulle kulissiavioliittoa, setäni, perheystävä sekä Toni, Sini ja Jazen – kieltäytyivät ehdottomasti antamasta mun kadota hiljaa.
Joten jos otat mukaasi yhden ainoan asian niistä kahdesta vuodesta jolloin olin kadoksissa, ota tämä: halu rakentaa jotain veti mua eteenpäin, mutta ihmiset pitivät mut hengissä tarpeeksi pitkään jotta pystyin siihen. Joten älä pliis yritä rämpiä siellä montussa yksin, bro, koska olin vähällä tehdä niin, ja se "vähällä" on koko tarina.
Joka tapauksessa, kiitos että luit tänne asti, ihan oikeasti, ja laita viestiä jos siltä tuntuu, koska porukassa on aina parempi.
~ A.