Kello on noin 00:44. Olin parantelemassa firmamme DAG-putkia ja samalla kun fiksailin integraatioiden bugeja, LinkedIn-ilmoitus pamahtaa ruudulle, jotain rakentajista ja perustajista; olen viritellyt Radicle -juttuja, joten jotain siihenkin liittyvää pomppaa esiin, koska yksityisyys on vain yksinkertaisesti kuollut. Nämä notifit nähdessäni... mieleeni pälkähti ajatus.
Olen miettinyt viime aikoina, että melkein jokaisella modernin elämän osa-alueella – olipa kyse yksilöistä tai yrityksistä – olemme optimoineet itsemme monotonisuuteen; ehkä se johtuu vain omista piireistäni. Ihmiset "rakentavat" jotain tai itseään, mutta kukaan tuntemani ei oikeasti (ja tarkoitan oikeasti) vain luo puhtaasta luomisen ilosta. Tätä on vaikea kuvailla, joten pysykää mukana.
Kuluttamani media, miten se oikeastaan vaikuttaa sieluuni? Olen palannut joidenkin kaikkien aikojen Anime-suosikkieni pariin, välillä todella niche-kamaan ja välillä suosittuihin sarjoihin kuten Jobless Reincarnation tai Somali and the Forest Spirit, ja tajusin, että monet asiat, jotka koskettivat sydäntäni ja sieluani, tekivät sen ilman mitään järkeä tai syytä. Se saattoi olla jokin yksittäinen dialogi tai kohtaus, ehkä musiikki tai jopa vain yksittäinen kuvakaappaus, joka tekee sarjan kokemisesta uudelleen sen arvoista.
Nyt kun mietin sitä, sama pätee mihin tahansa mediaan, jota olen tähän mennessä kuluttanut. Koko sarja/kirja/leffa voi olla aivan täyttä paskaa, mutta aina löytyy se yksi juttu, joka saa sinut hajoamaan tuhanteen eri tunteen hituseen. Hassua, eikö? Liikutun melkein kyyneliin... emt mistä, samalla kun kirjoitan tätä.
Se on aika mielenkiintoista, me ihmiset siis, niin täynnä hiljaista epätoivoa, niin äärettömän rajallisia. Muistan elävästi yhden asian, joka on jäänyt mieleeni pisimmäksi aikaa; (ja joo heitän tässä nyt megarantin, emt oon jossain mielentilassa lmao)
Olen seurannut jo aika kauan erästä kirjasarjaa nimeltä Painting The Mists by Patrik G. Laplantie. Olen lukenut koko sarjan ja lukenut sen uudelleen aika monta kertaa, eikä se ole edes mitenkään erikoinen sinänsä. Monien mielestä se saattaa olla sitä samaa vanhaa cultivation slop -settiä (sori jos et tunne termiä, emt googlaa?). Mutta yksi syy siihen, miksi sarja on jäänyt mieleeni (btw se ei vie ykkössijaa kaikkien aikojen lempikirjoissani, koska sillä on oma paikkansa), on se, että tunnen hyvin outoa samankaltaisuutta sarjan MC:n kanssa. Minulla ei ole aavistustakaan mikä Patrikin tarkoitus oli kirjoja kirjoittaessaan, enkä edes muista milloin luin ensimmäisen kirjan, mutta tiedän sen, että yksi lause ensimmäisestä kirjasta liikutti sieluani.
Se on oikeastaan hyvin yksinkertainen:
the MC comes across a staff/brush that reads out:
Do not let worry color the landscape. Why not paint the heavens? With this Clear Sky Brush.
En tiedä miksi se vaikutti minuun niin paljon, mutta jo pelkästään tämän lauseen lukeminen – sellaisena kuin olin ja tulen olemaan – antaa minulle aina ikkunan siihen, mitä Patrik ajatteli ja halusi välittää meille lukijoille. Olla aidosti kahlitsematon.
Eikä se koske vain tätä sarjaa. Sama tapahtuu muuallakin. Uusissa Dune-elokuvissa, kun Paul pitää puheensa fremenien keskellä ja sanoo: "By the Hand of God, I'm Mahdi", se kosketti sieluani. Tai kaikkien aikojen lempikirjasarjassani, Robert Jordanin "The Wheel of Time" -teoksessa, Perrinin ja Failen vuorovaikutus. Tai Phillip Pullmanin His Dark Materials ja Lyran kiintymys Iorekiin. Nämä hetket tekevät kirjakaupalla tekstin kahlaamisesta sen arvoista.
Joten (kuten olen aiemminkin tehnyt ja tulen jatkossakin tekemään) kysyn nyt itseltäni... miksi? Siis miksi näin on? Perustelu pysyy samana: se on taidetta. Sitä taide tekee. Hitto, minulla on jopa blogini vasemmassa laidassa lainaus, joka käsittelee juuri tätä. En oikein muista mistä poimin tämän sitaatin, mutta sekin on kulkenut mukanani jo pitkään:
Art is not just meant as a medium to express oneself.
Art is something you do to show others how broken you are, so that they may not feel as alone.
Se on todellista taidetta. Kuulostaa ja tuntuu melkein uskonnolliselta, eikö vain? Jännää miten se menee.
Kaikki siitä ei välttämättä puhuttele kaikkia, mutta taiteilijana, jos työsi koskettaa edes yhdenkin toisen ihmisen sielua, se on imo aivan tarpeeksi.
Ihmiset sanovat, että olemme (enimmäkseen) kokemustemme summa, emme muuta. Jos se pitää edes jossain määrin paikkansa, on myös loogista, että sieluamme syvimmin koskettavat kokemukset vaikuttavat tuohon 'summaan' paljon enemmän kuin jokin satunnaisena tiistaina tekemämme juttu. Ja mielestäni juuri se erottaa luomisen pelkästä asioiden tekemisestä.
Luominen on... puhdasta. Se ei juurikaan välitä tekijästä tai edes siitä "arvosta", jota se luo. Aikomuksella on suuri merkitys, mutta jonkin luominen on taidetta itsessään. Toisaalta taas: "rakentaminen" tehdään jonkin asian vuoksi. Siinä on mukana intentiota, kyllä, ja sitäkin voidaan pitää jossain määrin taiteena, jos se tehdään oikealla tarkoituksella ja rakenteella, mutta toisin kuin luominen, se ei ole taidetta itsessään. Se tarvitsee havainnoijan; rakentaminen vaatii kuluttajan.
Olen huomannut, että lajina olemme liikkuneet melkoisesti kohti konsumerismia. Minusta näyttää siltä, että tämä tapahtuu siinä määrin, että se kuinka paljon ihmiset rakentavat vs. kuinka paljon ihmiset luovat on alkanut erkaantua ja kallistua vahvasti pelkän rakentamisen puolelle. Taas kerran, ehkä olen vain puolueellinen, tai kokemukseni tähänastisessa elämässäni antavat minulle vaillinaisen kuvan. Olen loppujen lopuksi vain yksi ihminen. En pysty pitämään koko makrokosmoksen vertaa tietoa pienissä aivoissani, mutta seison sanojeni takana.
Tämä jatkuva tarve rakentaa sen sijaan että loisi saa yhteiskunnat, maat, yhteisöt ja viime kädessä ihmiset tuntumaan todella ontoilta. Etkö ole huomannut sitä itsekin, hyvä lukija, miten hyvältä tuntuu auttaa toista ihmistä odottamatta mitään vastineeksi? Tuntea toisen sielun lämpö?
Vannon jumalauta, että tämä avautuminen saa minut tuntemaan siltä, että joku äärioikeistolainen tyyppi tulee haukkumaan minua "neitiliberaaliksi", mutta kun katsotaan politiikan yhteiskuntaamme kylvämien hevonpaskajakolinjojen taakse, tässä on oikeasti pointtinsa.
Taiteilijoita kyllä riittää, mutta kuinka moni heistä oikeasti luo? On helppoa tuottaa taidetta, mutta on todella vaikeaa tuottaa taidetta. Joo, kauneus on katsojan sydämessä, mutta come on, me molemmat tiedämme, että todellisessa taiteessa, monumentaalisessa kamassa, on erilainen maku. Siinä on jollain tapaa syvyyttä.
Enkä muuten todellakaan vähättele tai dissaa taiteilijoita bruh chillatkaa nyt lukijat
En usko, että ero on lahjakkuudessa, tai vaivannäössä, tai edes maussa perinteisessä mielessä, vaan kyse on pikemminkin siitä, kenelle teos on tarkoitettu. Sillä hetkellä kun teemme jotain mittarin, portfolion, lanseerauksen tai ehkä vielä ilmestymättömän yleisön vuoksi, olemme vaivihkaa luovuttaneet ratin kolmannelle osapuolelle. Työ tulee yhä tehtyä ja se voi olla jopa hyvää, mutta silloin sitä muovaa sen aukon muoto, jota sen on tarkoitus täyttää – ja ne aukot ovat muiden ihmisten kaivamia.
Luomisella ei ole tätä ongelmaa, koska sillä ei ole tuota riippuvuutta. Teet sen jutun, ja jos se resonoi jonkun kanssa, mahtavaa, ja jos ei, ketä kiinnostaa? Tärkeintä on, että se tuli silti olemassaoloon. Patrik ei kirjoittanut tuota riviä nimenomaan minulle; uskon, että hän vain heijasteli ajatuksiaan ja tunteitaan ääneen mistä syystä tahansa – se olisi voinut olla pelkkää rahaa, mutta eipä sillä nyt oikeastaan ole väliä, eihän? Tärkeintä on, että se vain pulppusi jonkun rehellisyydestä paperille, ja satun kävelemään ohi juuri oikeasta kulmasta ja oikeaan aikaan.
Eli niin. Pitkän kaavan avautuminen, eikö? No, toivottavasti se oli jollain tapaa viihdyttävää, mutta ennen kaikkea toivon, että tämä sai sinut miettimään vivahde-eroa rakentamisen ja luomisen välillä.